Vintit pimeenä muistelee osa1

Koska sairastaminen jatkuu, niin mitään uutta kirjoitettavaa ei kerry.
Me vaan nukutaan. Ja kerran päivässä käydään "pidemmällä" lenkillä, jotta galgot saa juosta vapaana (eilen 50minsaa, tänään 40minsaa, surkeeta, mä tiedän.) ja sitten pari kertaa kierretään kortteli ja jos tarve on, niin kipastaan tohon nurkan taakse pissalle. Eli meidän elämä on pääasiassa nukkumista tällä hetkellä. Välillä syödään luita (galgot syö, Sky ei niistä välitä, vaan nukkuu mieluummin) ja välillä Pöön kanssa muistellaan näyttelyjuttuja (seisomista).
Noh, mutta tarinoita ja sattumuksia riittää muisteltavaksikin asti. Tässä siis ensimmäinen osa muistelmia.
Kuvituksena toimii 08.07.2012 Tampereella juostut KV-maastot.

Copyright: Ella Niinistö

Teki niin kovasti mieli, mutta en oikein uskaltanut. Onko se turvallista? Mitä jos se karkaa? Mitä jos se juoksee auton alle? Mitä jos en saa sitä kiinni ja kilpailut pitää keskeyttää?
Kyseessä siis Capon ensimmäiset maastokisat vuonna 2010. Hulluhan minä olin. Mutta kun halusin kokeilla. Takana oli kahdet menestykselliset treenit Savon sydämessä, molemmissa koira karkasi sen jälkeen kun viehe pysähtyi.
Niin sitä sitten mentiin. Olin valmistautunut hyvin. Tuttuja ihmisiä radan laidalla muurina. Pehmolelu annettu myös pellon laidalle, jotta koiran ohimennessä se heitetään maahan ja koira pysähtyy kiinnitettyään siihen huomiota.
Eihän se mennyt ihan niin kuin Strömsössä.
Koira juoksi hienosti. Ekaa kertaa kaverin kanssa ja ne olivat hyvin tasaväkisiä. Minä manasin koko ajan ääneen, että pysähdy nyt pirun koira sitten siihen vieheelle.

Copyright: Ella Niinistö

Viehe pysähtyy, koira juoksee hieman ohi, kääntyy, tökkää viehettä nenällään ja jatkaa matkaansa ihmismuuria kohti.
Ei lienet yllätys, ettei neljä ihmistä sulje koiran tietä avoimella alueella. Pehmolelukin jäi huomaamatta. Ensimmäisenä Capo oli naattipellossa. Ei sitä sieltä juuri näkynyt. Paitsi kun se teki kauniita ja oikeaoppisia podencoloikkia, joista oli lähettäjien kanssa ollut puhetta juuri ennen starttia. Yksi kehui miten upeita ne on, toinen sanoi ettei ole koskaan nähnyt. Noh, nytpä sitten näki.
Lienet sanomattakin selvää, että myös minä olis siellä naattipellossa siinä vaiheessa. Capo sen sijaan poistui paikalta heti. Se meni moikkaamaan lehmiä. Liekö tuo yhtenäinen ruskea-valkoinen väritys tehnyt Capoon vaikutuksen...josko ne olis kavereita? Minä sinne lehmälaitumelle sitten perässä, hetken aikaa oltiin siis samojen aitojen sisäpuolella. Lehmät ei välittäneet sen kummemmin Caposta, eikä Capo niistä, olihan se nähnyt niitä ennenkin. Ei, sillä oli joku ajatus.
Se siirtyi seuraavalle, jo syötetylle laidunlohkolle, minun onnekseni toimistoa,parkkipaikkaa ja näyttelykehiä kohden. Minä perässä. Vielä toinen lohko. Miksi koira pääsee lankojen ali saamatta sähköiskua, mutta minä sain sähköiskun jokaisella alituskerralla?

Copyright: Ella Niinistö

Sitten se tapahtui. Ensin nousi koiran ryhti. Sitten meni kaasu pohjaan ja alkoi huuto. Tiesin jo mistä on kyse, vaikka en vielä nähnytkään. Jänis. Sitä se etsi koko ajan ja löysi. Sinne ne painuivat, jänis edellä, Capo täydessä kilpavarustuksessa perässä.
Muistan miltä se hetki tuntui. Mun toinen kenkä oli jossain naattipellon alkuosassa. Mä olin saanut useita sähköiskuja aidoista. Ja nyt mun koira oli elävän jäniksen perässä. Mun läpi meni sellainen raskas tumma aalto, kyyneleet valui poskille ja pehmolelu lensi ojaan. En koskaan hakenut sitä sieltä takaisin...vaikka se oli ihan uusi.
En enää viitsinyt edes juosta. Huutanut en ollut enää pitkään aikaan. Näin, että joku oli kisapellolle vievältä tieltä nähnyt jäniksen ja koirani ja kääntyi toimiston suuntaan. Toivoin, että joku lähtee vaikka polkupyörällä tai autolla perään.
Otin vielä pari sähköiskua ja saavuin Mustialan ruohokentän reunaan kuusiaidan takaa. Siellä se seisoi. Näyttelykehässä. Onneksi kehät eivät olleet vielä alkaneet. Capo oli mennyt moikkaamaan afgaaninvinttikoira-ihmistä ja antautunut kiinni ilman ongelmia. Jänis oli lienet kadonnut johonkin pusikkoon kohtuu nopeasti.

Copyright: Ella Niinistö

Olin varma diskaamisesta, vaikka kilpailua ei keskeytettykään Capon karkaamisen vuoksi. Ei sieltä mitään diskiä tullut, pisteitäkin riittävästi finaaleihin. Mietin pitkään mitä teen. Koira oli juossut itsensä täysin loppuun juostuaan ensin alkueräradan, sen jälkeen hyppinyt naattipellossa, jonka jälkeen juossut lehmälaitumella ja sitten vielä ajanut jänistäkin, kesäkuumalla. Lepäämiseen oli aikaa hyvin..useita tunteja, arvelin, että kokeillaan nyt sitten, ei se ainakaan karkuun enää lähde, kun ei se voi jaksaa kunnolla edes finaalirataa. Jälleen virhearviointi. 

Finaaliradalla lähdönjälkeisen suoran päässä näin koiran olevan jo ihan hapoilla. Okei, suuri virhe laittaa se juoksemaan. Myöhäistä tässä vaiheessa. Se sinnitteli kuitenkin upeasti loppuun. Eikä ne pisteetkään nyt mitenkään äärettömän huonot olleet, vaikka minusta näytti, että se juoksee paikoillaan. Luulen, että tuomarit antoivat hieman anteeksi väsymystä, koska olivat tietoisia mitä tapahtui.
Kun viehe pysähtyi, Capo ei pysähtynyt. Se lähti karkuun. Ravaten, kun ei enää jaksanut laukatakaan.
Tällä kertaa oli useampi ihminen sitä etsimässä ja se löytyikin lähes heti viereisen omakotitalon pihasta, jossa se tuli iloisesti häntä heiluen mun luokse kuin kysyen, että "missä sä oot ollut, anna sitä lihapullaa!".

Copyright: Ella Niinistö

Se häpeän tunne oli ihan kauhea. Tuoda nyt tuollainen koira kilpailemaan, joka karkaa.
Vielä isompi häpeä oli se, että palkintojen jaossa Capon suoritus mainittiin. Joskin sitä kehuttiin. Se ansaitsi Vintyt ry.n (vinttikoirakokeiden ylituomarit ry) palkinnon, koska se oli tullut tekemään sitä, mitä pitääkin...ajamaan jänistä. Capon tapauksessa oikeaa.
Kaikesta huolimatta se juoksi myös SA tuloksen ja loppujen lopuksi olin siitä kovin ylpeä. 

Tästä klikkaamalla pääset Irene Vinhan ottamiin kuviin tarinan kilpailuista...ja naattipellossa hyppivästä podencosta sininen mantteli päällään. 

Meni yli vuosi ennen kuin mentiin seuraaviin kisoihin.
Niissä se karkasi vain kerran, sai SERTin ja juoksi päivän toiseksi parhaat pisteet kaikista roduista, mutta se onkin sitten jo toinen tarina se.