Virtuaalimaailman täydelliset koiranomistajat

Välillä taas jotain muuta, kuin pimeitä vinttejä.


Erilaisia netin eläinaiheisia keskustelufoorumeita- ja palstoja lukiessa tulee väistämättä eteen nuo täydelliset koiranomistajat, joita tuntuu olevan netissä enemmistö.
En tiedä tunteeko kukaan tällaista täydellistä koiraihmistä oikeassa elämässä (minä en ainakaan tunne), mutta nettikeskustelujen perusteella niitä pitäisi pursuilla ympäri suomen lähes ovista ja ikkunoista.

Mitä tarkoitan täydellisessä koiranomistajalla?
Tarkoitan niitä, jotka omien kertomustensa mukaan heräävät aamulla lenkittämään koiraa kahdeksi tunniksi, töiden jälkeen tehdään kahden tunnin lenkki ja sitten illalla vielä ainakin 1,5h. Ja joka päivä johonkin väliin mahdutetaan sitten agitreenejä, tokoilua, jälkeä, paritkin eri lajin treenit per päivä. Ja tämä siis joka päivä, ympäri vuoden, omasta terveydentilasta viis, oli vaikka 42 astetta kuumetta ja pää kainalossa, niin silti mennään ja omistajahan tekee töitä 8-16.

Näiden samojen ihmisten koirilla ei ole koskaan mitään terveydellistä vikaa ja niillä on aina täydellinen ruokintamalli, josta usein paistaa tärkeimpänä ajatuksena läpi se, että se on kallein mahdollinen tapa/tuote ruokkia koiraa ja se sopii täydellisesti koiralle.
Heidän treeninsä onnistuvat aina täydellisesti ja koirat toimivat aina upeasti. Ohjaajasta puhumattakaan. Koskaan ei tehdä virheitä tai mennä takapakkia. Sana-"ongelma" ei kuulu heidän sanavarastoonsa.

Ja tokihan sitä muistetaan sitten mainostaa, että "minun koira liikkuu näin ja näin paljon vuorokaudessa".
Heidän mielestään koira, joka tekee normaalit lenkit aamulla, iltapäivällä ja illalla, sisältäen vapaanajuoksua jne. liikkuen päivässä vähemmän kuin heidän superkoiransa, eivät saa riittävästi liikuntaa.

Jokaisella on toki eri käsitykset koiran perustarpeista liikunnan suhteen. Joku käyttää koiraansa vain takapihalla tarpeillaan, toisen koirat on tarhassa ulkona koko päivän, kolmannen saa juosta omalla aitaamattomalla tai isolla aidatulla pihalla/tarhassa koko päivän tai useita tunteja, neljännen koirat on näitä täydellisen koiranomistajan koiria liikunnan suhteen ja viidennen taas tekee aamulla tunnin lenkin, töiden jälkeen tunnin lenkin ja illalla puolituntia, käyden silloin tällöin treeneissä ja viikonloppuisin pitkillä lenkeillä. Ja kaikkea tältä väliltä ja kaikkien näiden koirien omistajat pitävät tarjoamaansa liikuntamäärää riittävänä.

Mutta mikä on liikaa? Pitääkö koiralle tarjota myös "täysiä" lepopäiviä? Jos minulta kysytään, niin pitää. Silloin käydään vain tarpeilla, eli kierretään kortteli, kaksi, ehken yksi vähän pidempi lenkki. Minun koirani ainakin nauttivat siitä yhdestä lepopäivästä vilkkaamman aikataulun jälkeen.
Täydellisen koiranomistajan koirat eivät tarvitse lepopäiviä. Koirahan on tehty liikkumaan.
Mutta eikö levon kuuluisi olla osa koiran treeniohjelmaakin?  Ilmeisesti ei.

Noh, sinänsä en ole huolissani näistä täydellisen koiranomistajan koirista, koska uskon niiden esiintyvyyden laskevan murto-osaan, kun astutaan virtuaalimaailmasta tosielämään. Totuus lienet hyvin toisenlainen. Arkinen.
Toki, minusta on hienoa, että koirien kanssa harrastetaan aktiivisesti. Ja enemmän liikuntaa on parempi kuin vähemmän liikuntaa. Mutta rajansa kaikella. Miksi netissä pitää esittää niin täydellistä?
Eikö voisi vain myöntää, että ei, tänään Musti ei päässyt pitkälle lenkille, koska tänään en vain enää töiden jälkeen jaksanut, mennään sitten huomenna kunnon lenkille. Tänään jäi illan juoksulenkki tekemättä, kun satoi kaatamalla vettä. Eilen maattiin mustin kanssa vaan sohvalla. Huomenna taidetaan Mustin kanssa jättää menemättä pyörälenkille ja mennään sen sijaan kaupungille ikkunaostoksille.
Noin uskoisin sen todenmukaisemmin menevän monella. Ei aina vaan jaksa ja ehdi. Joskus pitää omistajankin levätä.

Oikeastaan eniten ihmettelen kuinka nämä täydelliset koiranomistajat ehtivät töiden ja koirien liikutuksen (tuntikausia joka päivä) ja harrastusten (joka päivä) lisäksi istua vielä netissä kaikki illat kertomassa kuinka paljon he liikuttavat koiriaan ja kuinka muut tekevät sitä liian vähän. Heillä taitaa olla vuorokaudessa paljon enemmän tunteja kuin meillä muilla. ;)   

Nämä jaksaa vuodesta toiseen naurattaa mua ja tuntuu että nykyään niitä tulee vielä enemmän vastaan kuin ennen.
Mutta nyt pitää lähteä pimeiden kanssa tuonne pimeään ja pakkaseen, että rassukat saavat riittävästi liikuntaa.

Vintit laavuilee

Siellä ne ritisee. Yksi kepinnokassa minulle (valmistuu nopeammin) ja kun olen sen syönyt, niin on mun puolikas ja koirien kaks ja puoli jo valmiina.

Eilen päätettiin katkaista tylsyyskausi ja lähteä makkaranpaistoon laavulle. Eihän siinä paljoa matkaa tule kävellessä, ehkä himpun yli kilometri suuntaansa. Mutta nähtävästi pojat ehti sitten paikanpäälläkin juosta ihan riittämiin.
Tovi meni ennen kuin sain nuotion syttymään, sen verran kosteita oli puut. Savua kyllä sain aikaan enemmän kuin koskaan ennen. Hetken jo pelkäsin joutuvani syömään kylmää makkaraa. Koiria se ei niin olisi ehkä haitannut. Koirat tuoksuu vielä tänäänkin savulle, samoin mun vaatteet ja pidemmän päälle se on aika päätäsärkevä tuoksu. Mutta oli se sen arvoista. Katsella kun galgot juoksee (vintit pimeenä), Sky seisoskelee mahdollisimman korkealla paikalla muutaman kymmenen metrin päässä tähystelemässä, jossain kaukana haukkuu koira ja puut ritisee nuotiossa. Jos ei huomioida sitä, että paniikissa rääyin galgoille painokelvottomia sanoja niiden painokelpoisten välissä, kun yritin saada niitä lopettamaan sen hullun juoksemisen kivikossa ja ryteikössä (messariin reilu viikko, olisi paree pysyä ehjinä), niin reissu oli varsin rentouttava. Äkkiä se parituntinen menee.

Kuvat on valitettavasti vähän huonoja, kameraa vaivasi taas pahemman kerran joku ja tarkennuksen kanssa oli enemmän kuin suuria ongelmia. Se ei enää vaan pysy mukana, mitenkään.
Ja ekaa kertaa bloggeri takkuilee kuvien kanssa, joten piti poistella osa kuvista, kun eivät suostuneet asettumaan sinne minne piti ja osa kuvista koki jonkun mystisen laadunheikkenemisen matkalla blogiin ja meni pikselimössöksi, joten nekin piti poistaa. Outoa.

Menomatka on melkein koko ajan loivaa ylämäkeä. Sellaista koirille sopivaa rallausmäkeä.

Ja juomavettäkin riittää. Tuossa kohtaa on ollut aina vettä, kun olen tuolla käynyt. Toisella lähistön laavulla taas on sadevesitynnyri, josta saa koirille otettua vettä.

Ei savua ilman tulta.

Sumeat kalkuttimet.

Kassius odottelee syrjemmällä.

Pöö laavun katolla.

Vintit väärällään kuvia

Joskus tuli kuvattua enemmänkin koiria ja hevosia ja kaikkea. Nyt kun kamera on siinä kunnossa, että sen kanssa saa taistella koko ajan ja sen jättämä laatukaan ei enää pärjää uusimmille kameroille, vaikka se ehjä olisikin, niin kuvausinto alkaa olla aika kadonnut.
Nämä syksyn sateetkaan ei ole innostaneet kulkemaan kameran kanssa kovin ahkerasti, mutta onneksi aina voi katsella vanhoja kuvia.
Ja koska olen laiska bloggaaja, aion vain jakaa läjän kuvia teidän kanssa.

Ibero 2010

Ibero 2011

Jordan

Capo & Io 2011

Capo 2011

Sky 2011

Capo & Pöö 2011

Io & Pöö 2011 (28.joulukuuta)

Stalkkerit 2012

Dancing on the ice 2012

In Finland, we call this "Reilu meninki". 2012

1xporokoira,2xwhippet,1xibizanpodenco,1xespanjanvinttikoira 1xafgaaninvinttikoira. Kaikki uroksia ja hyvin nukutti, paitsi tuota ystävän istuvaa paimenta.

Jänis(rusakko)kevennys.

Aulanko 2012

2 viikkoa...

Sky Match Show BIS-4 (2012)
Kuva: www.flatpower.fi

Enää 2 viikkoa tuohon Suomen koirakansan vuoden päätapahtumaan, Messukeskuksen näyttelyihin.
Vuodesta toiseen sinne on vain mentävä, vaikka ärsyttää ja ahdistaa jo valmiiksi se ihmispaljous ja ahtaus ja likaiset koirien ulkoilutusalueet ja kalliit hinnat ja ja ja. Onneksi minulla on vain uroksia. Onneksi minulla ei ole yhtään turkkikoiraa menossa näyttelyyn. Kauhistuttaa ajatuskin afgaanista tai jostain pienestä karvakasasta niillä pissalla kuorrutetuilla ulkoilualueilla. Voi kun ne alueet olisi vähän isompia. Olisiko siitä mitään haittaa, jos tilaa olisikin vaikka 50x50metriä?
Se ahtaus taas. Koko aika on kauhea tungos, ihmiset ei väistä, porukka vaan lohnii edessä. Viime vuonna tein toisena päivänä niin, että vein ensin häkit, pystytin ne ja sitten hain koirat autosta. Ja toisena päivänä taas jätin koirat hyväksi toviksi vaatteet päällä autoon ja hain ne sitten myöhemmin sieltä. Tyytyväisinä nukkuivat autossa, kun menin hakemaan niitä. Itse näyttelyynhän osallistui viime vuonna ja edellisenäkin vain Capo, mutta viime vuonna Ibero oli vinttikoirien rotuesittelyssä muiden galgojen kanssa molempina päivinä.

Ibero, kuopio 2010

Tänä vuonna ollaan onneksi jälleen yläkerrassa. Ahdasta on toki sielläkin ja ihmetystä herättää se, että 20 kehälle on osoitettu vain yksi häkkialue, mutta muuten tykkään yläkerrasta enemmän. Meillä olisi kehät vasta joskus hyvinkin puolen päivän jälkeen, mutta tiedä sitten uskaltaako menemistä jättää siihen, koska mun on pakko saada koirat häkkeihin. Tai siis ainakin toinen. Ja samaan häkkiin en voi Ippaa ja Pöötä laittaa, koska Ippa on turhan tietoinen omasta tilastaan ja rähähtelee syyttä suotta häkkikavereille. Mutta pitää nyt miettiä ottaako riskin ja toivoo osan ihmisistä lähteneen pois jo 12 aikaan vai pitääkö mennä koko päiväksi sinne patsastelemaan, mikä ei sekään kauheasti houkuttele.

Tälle vuodelle on ilmoitettu upea määrä lyhytkarvaisia ibizanpodencoja kehään. Lauantaina 8 ja sunnuntaina 13, joista kaksi tulee ulkomailta, karkeita on ilmoitettu lauantaille vain kaksi ja sunnuntaille 6.  Capon pennutkin on hienosti edustettuina ja pentujen kasvattajalla on kasvattajaryhmäkin ilmoitettuna molemmille päiville.
Galgoja on myös upea määrä, lauantaina 6 ja sunnuntaina 7. Se on oikeasti paljon ko. rodussa suomessa.
Lisäksi kiinnostaa paljon ensimmäistä kertaa suomessa näyttelyssä nähtävät kanarianpodencot. Lauantaina 1 kpl ja sunnuntaina 2. Molemmat koirat tulevat Saksasta.
Sunnuntaina onkin hyvä päivä, koska galgot,ibet ja kanarianpodet ovat kaikki samassa kehässä peräkkäin.

Ibero ja ensimmäinen näyttely, pentuluokka 2009
Kuva: Heli Partanen

Noh, mutta muihin juttuihin.
Oltiin lauantaina Pöön kanssa avaamassa joulua torilla. Mukana oli kaveri amerikanakitan kanssa. Seisoskeltiin ihan torin reunalla, poissa ihmispaljoudesta, lähinnä ajatuksena oli se, että Pöö joutuu näkemään paljon ihmisiä ja olemaan reagoimatta niihin, sillä kun on tapana yrittää mennä moikkaamaan kaikkia ja hyppiä vasten. Siellä se istua pönötti kuin vanha tekijä, kun ihmiset käveli oli. Lähdettiin sitten pois, kun ei se homma siellä tuntunut etenevän, aika surkea oli koko tapahtuma. Ehkä ne panosti vaan siihen upeaan ilotulitukseen, joka nähtiin sitten kaupungin toiselta puolelta. Se oli kyllä hieno kaukaakin katsottuna. Koiran kanssa en olisi muutenkaan sitä jäänyt sinne tuijottamaan, vaikka tapahtuma olisikin ollut jotain muuta kuin tylsä. Eiköhän yksi pakollinen ilotulituspäivä vuodessa riitä koirille.

SFK erkkari 2012 Capo BIS-käyttökoira
Kuva: Ari Koivisto

Mulle on iskenyt susikammo. Tuntuu että koko ajan lähtee koiria susien suuhun ja irtipitopaikat vähenee sitä tahtia, mitä mun tietoisuus lähialueilla liikkuvista susilaumoista lisääntyy. Noh, eihän me olla ennenkään susista välitetty, mutta en tiedä pitäiskö tässä alkaa jo pikkuhiljaa välittämään. Jotkin paikat joissa juoksutin koiria toissa- ja viimevuonna, on jo ehdottomia nounou paikkoja, mistä on koiria lähtenyt susien suuhun tänä vuonna.
Nyt tuolla mun viimeisessäkin luottopaikassa huhutaan kulkevan yksittäinen susi, mutta faktaa en ole tästä kuullut. Saisi nyt sataa lunta, niin koirat ei lähtis enää tieltä metsään. Tai eihän noi galgot muutenkaan pitkälle mene (joskin ei se ole vaatinut kuin 200metrin etenemisen ihmisen luolta, niin ne sudet on pistelleet metsäkoiria poskeensa) mun luolta, mutta toi Sky-vanhus saattaa välillä poistua pidemmällekin. Ja Capohan teki hyvinkin pitkiä pistoja metsään. Mutta talvi on siitä hyvää aikaa, että noi pysyy lähinnä tien puolella, kun hanki on niin syvä. Ehkä mä hankin niille kellot kaulaan kilkattamaan tai jotain. Vaikka ne sudet ei ihmistä pelkää, niin josko sitten kelloa. Heh.

Vilkuilin tänään pakastimeen ja totesin, että 20 kilosta hevosenlihaa on jäljellä enää ihan liian vähän, olisi pitänyt ottaa enemmän, kun hintakaan ei ollut kuin euron per kilo, joka on minusta ihan kohtuullinen hinta. Harmi sinänsä, että se on kohta loppumassa, kun se on sopinut kaikille, jopa Iberolle tosi hyvin. Vaikka onhan se aika vähärasvaista ja olen joutunut lisäämään öljyä ruokaan ja raksujakin laittamaan sekaan vähän enemmän, koska pussitin lihat annospusseihin ajattelematta sitä, että osa painosta tulee siitä luusta, mikä on jauhettu sekaan. Olisi pitänyt tajuta huomioida se luun määrä painossa ja laittaa reilummat satsit per pussi, koska sen luun ravintoarvo ei kovin kummoinen ole. Noh, tällä kertaa mentiin näin, lisäöljyllä ja lisäraksuilla ja lisäkananmunilla.

SFK erkkari 2012, Capon jälkeläisrymä BIS
Kuva: Ari Koivisto

Skyn jalkapatti mietityttää. Sillä on siis oikeassa takajalassa kintereen kohdalla ulkosyrjässä iso patti. Sinne vuotaa verta jostain suonesta ja kudosnestettä siellä toki myös on.
Patti ei sinänsä haittaa Skyta mitenkään, mutta se alkaa olemaan jo niin iso, että iho sen kohdalla on ärtynyt, koska se on venynyt äärimmilleen. Patilla on kokoa tennispallon verran.
Sen leikkaus on riski ja leikkaamattomuus on riski. Leikkauksen riskit tekee se, että koira on jo vanha ja sillä on ollut aikaisemmin ongelmia sydämen kanssa. Lisäksi patin kohdalta pitäisi pystyä poistamaan kaikki iho, mutta patin sijainti ja koko aiheuttaa sen, että ihoa ei ole riittävästi patin poiston jälkeen sulkemaan haava. Siihen voidaan kokeilla jättää tuota "irtaallaan" olevaa nahkaa vähän, mutta lopputulos on hyvin epävarma. Samoin se on epävarmaa, mitä patin sisältä löytyy, pystyykö ne suonet varmasti sulkemaan niin, etteivät ne enää vuoda ja miksi ne ylipäätään ovat edes alkaneet vuotamaan. Patti on siis ollut pakoillaan ainakin pari vuotta.
Leikkaamattomuuden riskinä on se, että patti jatkaa kasvuaan, iho ärtyy ja joku päivä se ratkeaa itsekseen tai sitten se, että Sky tökkää sen patin johonkin niin, että siihen tulee reikä ja verenvuoto ei tyrehdy. Ja jos tämä sattuu päivystysaikaan, niin leikkaushoito on mahdottomuus ja sitten on enää yksi vaihtoehto jäljellä, jos verenvuoto ei tyrehdy.
Olen silti nyt sitä mieltä, että patti yritetään kaikesta huolimatta leikata, mutta se jää kyllä ehdottomasti tammikuulle.
Tyhjentelen pattia aina silloin tällöin harvakseltaan. Se auttaa aina päiväksi, eli ei siitä juuri hyötyä ole. Lisäksi homma pitää tehdä niin "steriilisti" kuin on mahdollista ja siinä on aina oma hommansa laittaa kaikki valmiiksi ja mahdollisimman puhtaaksi ja puhdistaa patti tarkasti jne.
Tänään tyhjensin sitä myös, viimeisellä neulalla mitä mulla oli enää jäljellä (pitääkin hakea lisää) ja ennen kuin pääsin ihan loppuun asti, oli neula mennyt jo tukkoon verihyytymien takia, kun ruisku pitää aina välissä vaihtaa ja homma piti lopettaa siihen, koska uutta neulaa ei enää ollut. Lopputuloksena kuitenkin yli 80ml veristä nestettä. Patin sisällä tuntuu tyhjänä ollessa isot röpelöiset verihyytymäklöntit. Ällöä. Nyt kokeilin laittaa jalkaan napakan siteen, josko paine estäisi pattia täyttymästä. Pitää vain vahtia,  jos se täyttyy kuitenkin, ettei side ala vain kiristämään liikaa ja estä kaikkea verenkiertoa.
Noh, se siitä pattiaiheesta tällä kertaa, palaan asiaan varmasti myöhemmin.

Ei mitään asiaa ja silti näin pitkä postaus. Pahoittelut siitä.

Ibero, Tuusniemi 2011

Kuvituksena toimii erinäiset näyttelyihin liittyvät kuvat, kun ei nyt mitään uuttakaan ollut tarjolla.

Pöön kootut

Edelleen sairastellaan ja ollaan tekemättä lähestulkoon mitään.
Nyt aletaan olla jo voiton puolella, ainakin toivottavasti.

Koska ei olla tehty oikeastaan mitään, ei ole juuri kerrottavaa.
Galgot rallas eilen metsätiellä tuhatta ja miljoonaa ja mua hirvitti. Ensin hirvitti Ipan jalka, se takanen mitä ollaan paranneltu lihasvamman jälkeen pitkään. Sen jälkeen hirvitti molempien jalat, kun tyypit juoksee vintit pimeenä metsätiellä ja kääntyvät samalla vauhdilla metsän puolelle ryteikköön. Siinä vaiheessa tuli huudettua erinäisiä painokelvottomia sanoja hyvin rakennetun lauseen sisällä. Ihan kuin ne muka ymmärtäisivät.
No eikö sieltä sitten tulla etujalkaa linkuttaen. Ibero siis. Mitään ei löytynyt, linkuttaminenkin loppui pienen puhaltelun ja taivuttelun jälkeen. Vaan kyllä siitä huomaa kävellessä, että joku on ottanut vähän osumaa, koska se kävelee jalat hieman levällään. Etujalat siis. Ravissa se näyttäis olevan ok. Joskin siitä huomasi tänään koirapuistossa, että ei se ihan kunnossa ole, koska se ei halunnut juosta Pöden kanssa.

Noh, mutta itse otsikon aiheeseen. Pöö on ilmeikäs kaveri. Joskin sen ilmeet on hyvin usein sitä, että sillä on kieli poskella ja aivot vapaalla. Mutta ainakin se on iloinen ja nauttii elämästä. 
Tässä siis Pöön kootut ilmeet vaihtelevalla laadulla..jotkut kuvat on leikelty isommista kuvista ja laatu kärsinyt ja jotkut on muuten vaan surkeita. Korjaiskohan joulupukki mun kameran ja molemmat putket?

Helmikuu 2012

Huhtikuu 2012

Heinäkuu 2012

Syyskuu 2012

Lokakuu2012

Lokakuu 2012

Lokakuu 2012

Lokakuu2012

Lokakuu 2012

Sairastuttajat

Sairasloma (minun, ei koirien) jatkuu edelleen. Ehkäpä huomenna päästään jo tekemäänkin jotain muuta, kuin yksi n. tunnin lenkki per päivä ja korttelinkierrot päälle.
Saatte siis lukea jotain muuta. Kirjoitin tämän tekstin tossa ehken viikko sitten, mutta en julkaissut sitä. Ajattelin että en viitsi, mutta viitsinpä nyt sitten kuitenkin.


Joskus tässä syksyn aikana, yhden koiristani ollessa vaihteeksi sairaana, vai olikohan niitä sillä hetkellä kaksi kipeänä, ystävä laittoi facebookin kautta minulle linkin yhteen blogitekstiin ja käski lukea viimeisen kappaleen.  Otsikkona blogikirjoituksessa oli "Rotukoira on vapaaehtoinen valinta".
Tuon varsin asiapitoisen tekstin jälkeen tuli se viimeinen kappale, väliotsikolla "Sairastuttajat".

"Sairastuttajat
Onko kukaan huomannut, miten liian usein aina samoille ihmisille kasaantuu koirien ongelmat? Nämä ihmiset ovat sairastuttajia. Elämän sisältöä ja tarkoitusta haetaan paremman puutteessa koirien tai omista sairauksista. Usein kyseessä ovat hyvin yksinäiset ihmiset.  Älä koskaan anna omia pentuja näille ihmisille, vaikka he näitä mielellään koira koiran jälkeen hankkivat. Missä onkaan silloin vika – ei ainakaan koirissa, vaikka niitä ja kasvattajia sitten syytetäänkin?

Ihanat rotukoirat tuovat niin paljon positiivista iloa elämään. Tässä meidän lauma eilen metsälenkillä, sukkelimmat ovat jo pusikoissa ja ojissa. Tämä elämän iloinen ja terve lauma koostuu seitsemästä eri rodusta. Eipä ole nämä veijarit pahemmin sairastelleet. Jossakin muualla olen varma, että ongelmia olisi tullut. Hyvä ja tasapainoinen lauma tervehdyttää koiraa ja saa ne voimaan hyvin. Koira on edelleen laumaeläin."

 Tekstin jälkeen oli kuva useasta koirasta hiekkatiellä lenkillä.

Tämän kirjoituksen perusteella minä olen siis sairastuttaja. Minun elämässäni ei ole tarkoitusta ja haen sitä paremman puutteessa koirien sairastuttamisesta. Olenko minä siis yksinäinen ihminen?
Olenko minä toivonut, että koirani hankkii silmiin mystisesti naarmun/reiän/painauman kolmesti vuodessa? Tai että toinen koira törmää toiseen koiraan ja vanhus satuttaa selkänsä törmäyksen seurauksena liukastuessaan niin, että se joutuu syömään todella kovia kipulääkkeitä ja kipukynnyksen nostajia vaivaansa? Jätinkö tahallaan koiran hännän ovenväliin, jotta siitä joudutaan poistamaan kaksi nikamaa? Olenko toivonut nuorimmaisen juoksevan useita kertoja jalkansa haavoille/rei´ille? Olenko toivonut sen saavan jalkaansa minun koirahistoriassa ensimmäisen tikattavan haavan? Olenko toivonut vanhimmalle koiralleni veriripulia ja oksentelua?  Toivoinko todella, vaadinko vaatimalla, että Capo sairastuu syöpään ja pitää lopettaa? Toivoinko, että kissa on kipeä ja viimeisimpänä toivoin tietenkin lihasvamman koiralle (joka ei ole koskaan ennen sairastanut lainkaan).
Ei. En.

Jos olisin ostamassa pentua ja minulta kysyttäisiin koirieni sairastumiset ja onnettomuudet tältä vuodelta, olisi se surullista kuultavaa. Meillä on ollut koko ajan jotain. Mutta en minä niitä ole toivonut. Eläinlääkäriin on mennyt vuodessa niin paljon rahaa, että niillä olisi voinut ostaa vaikka auton..uudemman ja paremman mitä nykyinen on (nykyinen ei tosin kovin kummoinen paku ole, mutta pointti varmaan selvisi). En ole koskaan ajatellut asiaa niin, että koirien sairastelu/onnettomuushistoria voi vaikuttaa pennunsaantimahdollisuuksiin.
Enhän minä niitä tilannut, lenkkeilymaastot ovat samat kuin aikaisemmin, törmäyksiä sattuu. Ja syöpä..se ei taida olla valintakysymys.

Tiedättekö kun on ihan itse loppu henkisesti, koko ajan on joku sairaslomalainen tai joku jolle pitää syöttää lääkkeitä, puhdistaa ja sitoa tassua, haavaa jne jne ja koko ajan tulee uutta ja kun yksi paranee, on viikon päästä jälleen jotain. Kun koko vuoden ajan on kaikki mennyt päin honkia.
Siinä vaiheessa tuollainen teksti laittaa alun järkytyksen ja epäuskon lukemaansa kohtaan, jälkeen mietityttämään, että olenko minä sittenkin sairastuttaja? Olenko minä aiheuttanut tämän kaiken koirilleni?

Minä kutsun sitä kuitenkin vain epäonneksi. Mikään meidän lauman elämässä ei ole muuttunut moneen vuoteen. Miksi koirani olisivat vähemmän onnellisia nyt kuin aikaisemmin? En minä koe olevani yksinäinen. En minä toivo, että ne olisivat sairaita.

Palaan takaisin tuohon blogiin ja lainaan aikaisemmaan kappaleen "Koira on kuin elämä itse".
Haluan lainata koko kappaleen, jotta kukaan ei oleta minun irroittaneen pientä tekstin osaa isommasta kokonaisuudesta.

"Koira on kuin elämä itse
Hanki itsellesi rotu, joka tuntuu omalta. Mikäli sinua pelottaa rodun terveydellinen tilanne suuresti, älä hanki tämän rotuista yksilöä. Mikäli sinua pelottaa sairaudet ja mahdolliset ongelmat koiran kanssa todella paljon. Älä hanki koiraa lainkaan tai osta nalle. Ne eivät sairastu, pure tai riko paikkoja.  Muista aina, kukaan kasvattaja, oli sitten kyseessä monirotuinen tai puhdasrotuinen koira, ei voi taata koiran terveyttä. Koira voi aina sairastua. Silti oman yli 30 vuoden kokemukseni perusteella omia kasvattejani on kuitenkin kuollut eniten tapaturmissa, yleensä auton alle. Jopa rotanmyrkky on silti tappanut kasvattejani ennenaikaisesti lähes yhtä paljon kuin perinnölliset sairaudet. Todennäköisin syy oman kasvattini ennen aikaiseen kuolemiseen on tilastojenkin valossa omistajan huolimattomuus. Usein kyseessä on täysin inhimillinen vahinko, eikä holtittomuus. Kiireinen elämä ja arki koostuu lukuisista mahdollisuuksista jättää portti tai ovi auki. Minä haluan pentujeni muuttavan iloisille, reippaille ja toimeliaille omistajille, joilla hymy on herkässä. Täällä koirat toden näköisimmin voivat hyvin, näissä perheissä sitten myös voi joskus käydä huolimattomasti. Sellaista se elämä on. Asenne koirien kanssa aina pitäisi olla elämän makuinen."

Tämä teksti yhdistettynä aikaisempaan "sairastuttajiin" on jotain uskomatonta.
Onko hyväksyttävämpää jättää portti auki ja koiran jäädä tämän johdosta auton alle, kuin se, että sille tulee tassuhaava tai toinenkin metsässäjuoksemisen seurauksena tai se sairastuu johonkin muuhun?
Ihminen saa käyttäytyä huolimattomasti koiran hengenkin kustannuksella, mutta ihmisen koira ei saa sairastua? Tai anteeksi, tottahan koira voi aina sairastua, niinhän tuossa sanotaan, mutta useamman koiran sairastelussa on jo vähintäänkin jotain outoa ja omistaja on niihin syyllinen, sairastuttaja. Toki tiedän myös sen, että vahinkoja sattuu, inhimillisiä virheitä jne. Mutta ihmisen huolimattomuutta ei saisi pitää ns. normaalina asiana. Olenhan itsekin omaa huolimattomuuttani jättänyt koiran hännän oven väliin...ja onhan tuo yksi edesmennyt karkaillutkin huolimattomasti suljetuista ovista.
Entä ne ihmiset, joilla on ollut todella huono tuuri ja peräjälkeen menee useampi nuori koira monttuun, omistajasta riippumattomista syistä ja ilman koiraa ei haluta elää ja tilalle tulee aina uusi. Mistä tässä nyt enää tietää mihin uskoo. Kuka on sairastuttaja ja kuka ei?
Kuka on oikea ihminen sanomaan kuka on "sairastuttaja".

Eihän asia suinkaan ole näin mustavalkoinen, mitä kirjoitin. Ymmärrän kyllä kirjoittajan pointin.
Mutta en ymmärrä sitä, miten asia ilmaistiin viimeisessä kappaleessa ja sen kuvatekstissä.
Ei tuonkaan blogin kirjoittaja ole selvinnyt ilman isoja menetyksiä... eikä minulla tullut mieleenkään lukiessani heidän käsiin kuolevista parvopennuista, että noniin, se on tollanen sairastuttaja, varmaan toivoivatkin että koirat kuolee, niin saa tilalle uusia. Ehei. Minä toivoin hiljaa mielessäni kyyneleet poskilla blogitekstiä lukiessani, ettei enää yhtään koiraa kuolisi siinä blogipäivityksessä ja että he jaksaisivat eteenpäin kaiken surun ja murheen keskellä.
Niin, vai olivatko ne niitä inhimillisiä virheitä, jotka ovat hyväksyttäviä, koska ihminen on ne teoillaan aiheuttanut olemalla huolimaton sen suhteen kuka tulee kotiin pentujen aikaan vierailemaan? Vähän kuin portin auki jättäminen ja koiran jääminen auton alle.
Niin, huolimattomuushan on normaalia iloisessa perheessä.


Tiedän, ettei tuon viimeisen kappaleen sanoma ollut ihan sellainen, minkälaisena minä sen aluksi ajattelin. Olen vetänyt mutkia suoriksi, paljon, kärjistänyt asioita. Ja todellakin ymmärrän asian mitä sillä on haettu.
Mutta silti tuon kirjoituksen lukeminen tuossa muodossa tuntui todella pahalta, kun luet sitä samaan aikaan puhelimella, kun lenkkeilytät koiraa, joka on kortisonin jäljiltä lähes luuranko, joka ei ole kunnossa, ei vastaa lääkityksiin riittävästi ja olisit valmis hakemaan vaikka kuun taivaalta, jotta koira paranisi. Silloin mentiin syyskuun loppua ja pisimmät täysin terveet ajat meidän laumassa oli ollut kahta-kolmea viikkoa kerrallaan...koko vuoden aikana. Se kirpasi aika pahasti. Nyt ei enää niinkään, mutta silti ihmettelen kirjoitustapaa.
Haluan nyt vielä korostaa, että olen ehkä hieman kärjistäen ajatellut tuon asian, mutta niin minä sen ensimmäisellä lukukerralla, siinä tilanteessa otin.

Ja jotta ei menisi liian totiseksi, niin piristetään tätäkin postausta muutamalla kuvalla.

Kesä, Meri-Lappi, Io, Pöö = hauskaa.

Vintit pimeenä muistelee osa1

Koska sairastaminen jatkuu, niin mitään uutta kirjoitettavaa ei kerry.
Me vaan nukutaan. Ja kerran päivässä käydään "pidemmällä" lenkillä, jotta galgot saa juosta vapaana (eilen 50minsaa, tänään 40minsaa, surkeeta, mä tiedän.) ja sitten pari kertaa kierretään kortteli ja jos tarve on, niin kipastaan tohon nurkan taakse pissalle. Eli meidän elämä on pääasiassa nukkumista tällä hetkellä. Välillä syödään luita (galgot syö, Sky ei niistä välitä, vaan nukkuu mieluummin) ja välillä Pöön kanssa muistellaan näyttelyjuttuja (seisomista).
Noh, mutta tarinoita ja sattumuksia riittää muisteltavaksikin asti. Tässä siis ensimmäinen osa muistelmia.
Kuvituksena toimii 08.07.2012 Tampereella juostut KV-maastot.

Copyright: Ella Niinistö

Teki niin kovasti mieli, mutta en oikein uskaltanut. Onko se turvallista? Mitä jos se karkaa? Mitä jos se juoksee auton alle? Mitä jos en saa sitä kiinni ja kilpailut pitää keskeyttää?
Kyseessä siis Capon ensimmäiset maastokisat vuonna 2010. Hulluhan minä olin. Mutta kun halusin kokeilla. Takana oli kahdet menestykselliset treenit Savon sydämessä, molemmissa koira karkasi sen jälkeen kun viehe pysähtyi.
Niin sitä sitten mentiin. Olin valmistautunut hyvin. Tuttuja ihmisiä radan laidalla muurina. Pehmolelu annettu myös pellon laidalle, jotta koiran ohimennessä se heitetään maahan ja koira pysähtyy kiinnitettyään siihen huomiota.
Eihän se mennyt ihan niin kuin Strömsössä.
Koira juoksi hienosti. Ekaa kertaa kaverin kanssa ja ne olivat hyvin tasaväkisiä. Minä manasin koko ajan ääneen, että pysähdy nyt pirun koira sitten siihen vieheelle.

Copyright: Ella Niinistö

Viehe pysähtyy, koira juoksee hieman ohi, kääntyy, tökkää viehettä nenällään ja jatkaa matkaansa ihmismuuria kohti.
Ei lienet yllätys, ettei neljä ihmistä sulje koiran tietä avoimella alueella. Pehmolelukin jäi huomaamatta. Ensimmäisenä Capo oli naattipellossa. Ei sitä sieltä juuri näkynyt. Paitsi kun se teki kauniita ja oikeaoppisia podencoloikkia, joista oli lähettäjien kanssa ollut puhetta juuri ennen starttia. Yksi kehui miten upeita ne on, toinen sanoi ettei ole koskaan nähnyt. Noh, nytpä sitten näki.
Lienet sanomattakin selvää, että myös minä olis siellä naattipellossa siinä vaiheessa. Capo sen sijaan poistui paikalta heti. Se meni moikkaamaan lehmiä. Liekö tuo yhtenäinen ruskea-valkoinen väritys tehnyt Capoon vaikutuksen...josko ne olis kavereita? Minä sinne lehmälaitumelle sitten perässä, hetken aikaa oltiin siis samojen aitojen sisäpuolella. Lehmät ei välittäneet sen kummemmin Caposta, eikä Capo niistä, olihan se nähnyt niitä ennenkin. Ei, sillä oli joku ajatus.
Se siirtyi seuraavalle, jo syötetylle laidunlohkolle, minun onnekseni toimistoa,parkkipaikkaa ja näyttelykehiä kohden. Minä perässä. Vielä toinen lohko. Miksi koira pääsee lankojen ali saamatta sähköiskua, mutta minä sain sähköiskun jokaisella alituskerralla?

Copyright: Ella Niinistö

Sitten se tapahtui. Ensin nousi koiran ryhti. Sitten meni kaasu pohjaan ja alkoi huuto. Tiesin jo mistä on kyse, vaikka en vielä nähnytkään. Jänis. Sitä se etsi koko ajan ja löysi. Sinne ne painuivat, jänis edellä, Capo täydessä kilpavarustuksessa perässä.
Muistan miltä se hetki tuntui. Mun toinen kenkä oli jossain naattipellon alkuosassa. Mä olin saanut useita sähköiskuja aidoista. Ja nyt mun koira oli elävän jäniksen perässä. Mun läpi meni sellainen raskas tumma aalto, kyyneleet valui poskille ja pehmolelu lensi ojaan. En koskaan hakenut sitä sieltä takaisin...vaikka se oli ihan uusi.
En enää viitsinyt edes juosta. Huutanut en ollut enää pitkään aikaan. Näin, että joku oli kisapellolle vievältä tieltä nähnyt jäniksen ja koirani ja kääntyi toimiston suuntaan. Toivoin, että joku lähtee vaikka polkupyörällä tai autolla perään.
Otin vielä pari sähköiskua ja saavuin Mustialan ruohokentän reunaan kuusiaidan takaa. Siellä se seisoi. Näyttelykehässä. Onneksi kehät eivät olleet vielä alkaneet. Capo oli mennyt moikkaamaan afgaaninvinttikoira-ihmistä ja antautunut kiinni ilman ongelmia. Jänis oli lienet kadonnut johonkin pusikkoon kohtuu nopeasti.

Copyright: Ella Niinistö

Olin varma diskaamisesta, vaikka kilpailua ei keskeytettykään Capon karkaamisen vuoksi. Ei sieltä mitään diskiä tullut, pisteitäkin riittävästi finaaleihin. Mietin pitkään mitä teen. Koira oli juossut itsensä täysin loppuun juostuaan ensin alkueräradan, sen jälkeen hyppinyt naattipellossa, jonka jälkeen juossut lehmälaitumella ja sitten vielä ajanut jänistäkin, kesäkuumalla. Lepäämiseen oli aikaa hyvin..useita tunteja, arvelin, että kokeillaan nyt sitten, ei se ainakaan karkuun enää lähde, kun ei se voi jaksaa kunnolla edes finaalirataa. Jälleen virhearviointi. 

Finaaliradalla lähdönjälkeisen suoran päässä näin koiran olevan jo ihan hapoilla. Okei, suuri virhe laittaa se juoksemaan. Myöhäistä tässä vaiheessa. Se sinnitteli kuitenkin upeasti loppuun. Eikä ne pisteetkään nyt mitenkään äärettömän huonot olleet, vaikka minusta näytti, että se juoksee paikoillaan. Luulen, että tuomarit antoivat hieman anteeksi väsymystä, koska olivat tietoisia mitä tapahtui.
Kun viehe pysähtyi, Capo ei pysähtynyt. Se lähti karkuun. Ravaten, kun ei enää jaksanut laukatakaan.
Tällä kertaa oli useampi ihminen sitä etsimässä ja se löytyikin lähes heti viereisen omakotitalon pihasta, jossa se tuli iloisesti häntä heiluen mun luokse kuin kysyen, että "missä sä oot ollut, anna sitä lihapullaa!".

Copyright: Ella Niinistö

Se häpeän tunne oli ihan kauhea. Tuoda nyt tuollainen koira kilpailemaan, joka karkaa.
Vielä isompi häpeä oli se, että palkintojen jaossa Capon suoritus mainittiin. Joskin sitä kehuttiin. Se ansaitsi Vintyt ry.n (vinttikoirakokeiden ylituomarit ry) palkinnon, koska se oli tullut tekemään sitä, mitä pitääkin...ajamaan jänistä. Capon tapauksessa oikeaa.
Kaikesta huolimatta se juoksi myös SA tuloksen ja loppujen lopuksi olin siitä kovin ylpeä. 

Tästä klikkaamalla pääset Irene Vinhan ottamiin kuviin tarinan kilpailuista...ja naattipellossa hyppivästä podencosta sininen mantteli päällään. 

Meni yli vuosi ennen kuin mentiin seuraaviin kisoihin.
Niissä se karkasi vain kerran, sai SERTin ja juoksi päivän toiseksi parhaat pisteet kaikista roduista, mutta se onkin sitten jo toinen tarina se. 

Sairastupa

Tällä kertaa koirat on terveitä, minä sen sijaan en.
Joskus sitä on niin tyytyväinen koiriensa käyttäytymiseen ja malttamiseen.
Tälleen kipeänä ollessa olen enemmän kuin tyytyväinen siihen, että koirat malttaa olla rauhassa ja nukkua.
Ja ne selviää muutaman päivän kohtuu pienilläkin ulkoiluilla tarpeen vaatiessa. Ja onneksi on tuo iso koirapuisto, jotta voi mennä sinne siksi aikaa mitä itse pysyy tolpillaan.
Viime yö meni siis kuumeessa valvoessa, päivä osittain nukkuen ja koira rassut on jääneet vähän tappiolle tässä pelissä.
Olin suunnitellut tälle päivälle pidemmän metsälenkin makkaranpaistoineen, kun kerta vihdoinkin paistaa aurinko ainaisen vesisateen sijasta. Illalla sitten tulin kipeäksi ja jäi retki tältä päivältä tekemättä. Koirat joutu tyytymään koirapuistoon.

Nähtävästi mulla ei ole mitään asiaa. Korvataan turhat löpinät siis tämänpäiväisillä kuvilla.